Vuosi: 2006
Kirjoittaja: Mirjam Kälkäjä
Säveltäjät, musiikki: Unto Mononen, san. P. Mustapää
Ohjaaja: Martti Kadenius
Laulujen ohjaaja: Martti Kadenius
Säestys: Anna-Mari Pelttari (piano ja huilu), Ari Jaakkola (hanuri)
Musiikkinäytelmä. P. Mustapään runot säveltänyt Unto Mononen.
Näytelmän kantaesitys MiKiN ViNTTi ry marraskuussa 2006
KÄSIKIRJOITUS: Mirjam Kälkäjä
OHJAUS: Martti Kadenius
LAULUJEN OHJAUS: Martti Kadenius
ESIINTYJÄT: Marko Haapaniemi, Pasi Hakala, Adam Huuva, Elina Kangas, Eeva Kurkinen-Heikkilä, Maija Kurtti, Sari Pöyhönen
SÄESTYS: piano ja huilu Anna-Mari Pelttari, haitari Ari Jaakkola
LAVASTUS, TARPEISTO, PUVUT: Olavi Arpi, Irma Arpi
HENKILÖT:
RUNOILIJA
TUMMA ROUVA
SYDÄMEN SORJA NEITO
SÄVELTÄJÄ
VAALEA NEITI
SAIRAANHOITAJA
HOVIMESTARI
KOHTAUKSIA:
3. KOHTAUS: SÄVELET TULEVAT
SÄVELTÄJÄ
(SÄVELTÄJÄ kävelee ahdistuksessaan edestakaisin): Olen eksyksissä. En saa otetta mistään. (ryyppää lasista vettä, irvistää, heittää lasin seinään) Ikäni olen juonut. (Pysähtyy pöydän ääreen, näkee hoitajan jättämät kirjat, huitaisee ne lattialle.) Minä olen maan paras tangosäveltäjä. Itse minun pitää tangoni sanoittaa. Olen jokaisen kömpelön saapasjalkamiehen puhetorvi. Sanon ne sanat, jotka häneltä naiselleen taatusti sanomatta jäävät. (Viheltää melodiaa, istuu pöydän ääreen, yrittää kirjoittaa. Pyyhkii yli, korjaa. Rypistää paperin ja heittää lattialle) Se on ehtynyt. Sitä ei tule enää. Se ei ollutkaan niin itsestään selvää. Nyt se on poissa. (kerää hoitajan tuomat runokirjat lattialta, avaa vastahakoisesti yhden) Mitä paskaa. ”Ei rantaa ole, oi Thetis”. Miten istuu kreikkalainen jumala suomalaiseen kiimatangoon? Merenneito, nymfi. Akateemista höpinää. Zeuksen ja Poseidonin rakkausjuttuja. (Lukee joitakin runonpätkiä, löytää vain surusta ja kuolemasta kertovia lauseita.) ”Kolkko taivas. Lätäköitä maassa.” No jo on kohottavaa. Surua ja kuolemaa. ”Harmautta. Tänään perunoita nostakaamme liejuisesta maasta.” Perunat muistan. Voi saatana. Ne Paratiisin pottupellot. Paratiisi. Surkea sodanjälkeinen asemiestila. Sotaleski ja viisi lasta. Vanha muonamiehen mökin rohjo. Ja sen kirotun paikan nimi on Paratiisi! Se Paratiisi rokotti minut iäksi paratiisioppeja vastaan. Kyläläisiltä ei katsettakaan yhdentoista hehtaarin evakkopojalle. Niin olin kuin voikukka pottupellon pientareella, turha. Liikaa. Vaan minä en ruvennut ravassa rypemään. Baskeri päähän ja rusetti kaulaan! Minä opettelin nuotit ja aloin taiteilijaksi! (lukee kirjaa) ”Kumarru siis, Lindblad, maata kohti. Maasta synnyit, maasta elät, maahan kaadut. Kuoppaan.” Mikä pirun Lindblad? Hullu runoilija. ”Hei kaksi nuorta sälliä!” Tässähän voi olla jotakin. Piru kun olisi pullo, syntyisi musiikkia. ”Hei kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää…” Ei perhana, en minä humalaa säveltämiseen tarvitse. (viheltää säveltä, ryhtyy kiihkeästi kirjoittamaan nuotteja)
14. KOHTAUS: KOLMIO
TUMMA ROUVA, RUNOILIJA
TUMMA ROUVA: Mikä tämä on? Mikä tämä puhelinnumero kalenterissasi?
RUNOILIJA: Se – se on vaan. Yksi – opett… – opiskelija yliopistolta.
TUMMA ROUVA: Kyllä minä tiedän.
RUNOILIJA: Et kai ole mustasukkainen? Olet sittenkin inhimillinen olento.
TUMMA ROUVA: Tiedän kyllä, kenen hymyä kiität runossasi.
RUNOILIJA: Älä ole pateettinen. Onko sinusta tullut itsekäs? Sinä, joka saarnaat, ettei kukaan omista ketään.
TUMMA ROUVA: Olen masentunut, ei se ole sama kuin itsekkyys. Kaipaan sinua. Onko kaipaus myös samaa kuin itsekkyys? Kaipausko jo tarkoittaisi omistamista?
RUNOILIJA: Sinulla on lapset ja työsi yliopistolla ja kaupunginvaltuustosi. Mihin elämäsi rakoon sinä minut mahdutat?
TUMMA ROUVA: En tiedä miten selviän tästä. Mihin osoitan rakkauteni, joka täyttää minut? Mieltäni hoitaisi, jos tietäisin…
RUNOILIJA: Ei voi luopua sellaisesta, mitä ei ole koskaan omistanut.
TUMMA ROUVA: Kaamos piilottelee nurkissa koko ajan. Nyt se leviää keskilattialle ja mieleen.
RUNOILIJA: Tuo surumielisyys ei sovi sinulle. Sinä jatkat työtäsi voimakkaana ja selkeänä ihmisenä.
TUMMA ROUVA: ”Jatkan työtäni!” Sanot sen aivan kuin jäähyväisiksi. Älä jätä minua yksin.
RUNOILIJA: Meillä on lapset. Perhe.
TUMMA ROUVA: Kun olemme toisillemme olemassa, jaksetaan kumpikin paremmin.
RUNOILIJA: Tietysti. Tietysti. Meillä on sopimus.
22. KOHTAUS: RISTIRIITOJA
RUNOILIJA, SORJA NEITO
RUNOILIJA (silittää taskustaan ottamaansa runoarkkia): Tämä on ihan kulunut, luen sitä yhä uudelleen. Niin hellä, viisas runo. Sointuva. Se on majakka, jonka näkee veneestä keskellä yömerta, kun voimat ovat loppumassa.
SORJA NEITO: Runo on konkreettinen, se on sitoumus, se on olemassa.
RUNOILIJA: Runosi asettaa turvakaiteen päiväni louheikkoon. Milloin olet ollut onnellisin?
SORJA NEITO: Nyt.
RUNOILIJA: Milloin olet ollut onnettomin?
SORJA NEITO: Nyt.
RUNOILIJA (ymmärtää, surullisena): Anteeksi.
SORJA NEITO: Olet täynnä toimintaa, sisäistä ja ulkoista, päiväsi hohtavat kuin pronssi. Minä olen pöly nurkissa.
RUNOILIJA: Päivieni pronssi on evääksi saatua.
SORJA NEITO: Vaimoltasi?
RUNOILIJA: Niin. (Neito kääntyy pois, mies yrittää korjata) Ja sinulta. Ennen kaikkea sinulta.
SORJA NEITO: Eläminen tässä suhteessa on lavea ja huojuva rakennelma. Sen rakennuspuina ovat pelko, orpous.
RUNOILIJA: Ja ilo, eikö niin? Rakkaus siinä on kattona ja perustuksina, ja hengityshappena.
SORJA NEITO: Tarvitsen sitä, että olet läsnä. Läsnäolosi on minulle lattia kävellä. Mutta putoan läpi. Olet minulle tuulen katkaisevat seinät. Et ole aina tässä ja seinät lentävät hajalle. Sinä olet kiinni avioliitossasi.
RUNOILIJA: Se on sopimus. Sopimus on pidettävä
SORJA NEITO: Mikään ei ole minun, tartun silti kiinni vaikka voikukan varresta, kun myrsky sieppaa. Saanko pyytää sinulta jotakin? Tärkeää.
RUNOILIJA: Annan sinulle kaiken ennen kuin ehdit pyytää
SORJA NEITO: Sitten kun päätät heittää minut yli laidan, kerro se minulle.
RUNOILIJA: Yli laidan? En minä sinua – milloinkaan -.
SORJA NEITO: Jos päätät jättää minut, älä anna minun roikkua turhissa pelastusrenkaissa. Älä anna minun nöyryyttää itseäni enempää kuin on pakko.
RUNOILIJA: Älä puhu tuollaista.
SORJA NEITO: Viileät ja niin harvat viestisi kertovat jotakin.
RUNOILIJA: Olen ollut väsynyt.
SORJA NEITO: Tiedän aikaasi lohkottavan monilla kirveillä.
RUNOILIJA: Katseetkin tönivät ja pistävät, kavahdan ihmisiä.
SORJA NEITO: Kun minä olen väsynyt, tukeudun sinuun ja aina sinä löydät oikeat sanat, autat minut ylös suosta. Sinä et kerro minulle mitään itsestäsi. Etkö usko minun voivan auttaa sinua?
RUNOILIJA: Sinustako tässä vain on kysymys? Sinun kestämisestä! Sinun jaksamisesta!
SORJA NEITO: Ja sinun. Meidän.
RUNOILIJA: Vaimoni tulee huomenna maalta. Lähdemme Ranskaan.
SORJA NEITO: Ja seinäni lentävät hajalle.
RUNOILIJA: Tietysti kirjoitan sinulle.
SORJA NEITO: Mutta minä en voi kirjoittaa sinulle.
RUNOILIJA: Olemme puhuneet tästä. Itse sinä osasi olet valinnut.
SORJA NEITO: Minäkö tämän valitsin? Tämä tunne valitsi minut. Meidät.
RUNOILIJA: Minä kärsin yhden naputtajan ja oikojan ja huomauttelijan.
SORJA NEITO: ”Sopimus on sopimus.”
RUNOILIJA: Kahta minun ei tarvitse kärsiä.
SORJA NEITO: Ei totisesti!
RUNOILIJA (yksin): Minkä taakseen jättää, se on aina selän takana.
